Ennen olen edes jollakin tavalla juhlistanut syntymäpäivääni, pienellä tai suurella porukalla. Mutta tänään vuonna 2011, en juhlistanut. Vein töihin kaupasta ostetun Dallaspitkon ja sitä mussutimme työkavereiden kanssa päiväkahvilla.
Edes avopuoliso ei aamulla onnitellut, kun olin töihin lähdössä.
Töissä meni ylitöiksi. Ei harmittanut, koska mitään kahvikestejä ei siis ollut tiedossa. Eikä ketään ollut tulossa vieraisille.
Kotimatkalla poikkesin heseen, ja ostin itselleni synttäriaterian [kana-ateria lisukkeineen]. Takaisin autoon istahtaessani puhelin soi. Avokki soittaa ja onnittelee, kertoo tyhjentäneensä tiskikoneen ja täyttäneen sen myös. On menossa poikien iltaa viettämään.
Kotona söin yksin kylmän "kakun".
Pari pakettia oli pöydälle ilmaantunut, kiitos appivanhemmille ja kummipojalle perheineen <3.
Tylsistyneena pari tuikkua tuovat lämpöä tähän lauantaihin ja teeveestä tulee pelkkää roskaa.
Istun naamakirjassa ja "Tykkään" onnentoivotuksista. KIITOS KAIKILLE.
Voiko olla masentavampaa syntymäpäivää. Tätäkö tämä sitten tulee olemaan. En halua, mutten halua myöskään mitään stressiä ikääntymisestä (lähinna meinaan juhlien järjestelyä). Mutta haluaisin, että minua muistettaisiin, vaikken juhlisi.
Kiitos. Tämä kuittaa tähän ja laittaa vielä näytille kuvan tästä "kakusta".
2 kommenttia:
Onnea Sannalle. Minäkään en koskaan vietä synttäreitäni, mutta onhan se kiva, että edes muistetaan pienillä eleillä.
Myöhästyneet onnittelut sinulle, Sanna!=) Olisihan se aina mukavaa, että muistettaisiin, mutta tuntuu, että juuri miehet tarvitsevat luvattoman paljon vinkkejä, kuinka toivoisi muistettavan...
Lähetä kommentti